torstai 1. lokakuuta 2015

Perunannostotalkoot

Syyskuun alussa nostimme Siiklit ja Rosamundat pellosta.
Yksi kokonainen työpäivä siihen meni, mutta kyllä kannatti! Nyt on talveksi kaikille ainakin perunaa, jos ei mitään muuta!

Sitä muuta ei ihan hirveästi tänä vuonna tulekaan... Peurat olivat syöneet kaikki punajuuret, porkkanat ja herneet pellosta. Lisäksi kaikki omenat olivat kadonneet, ja pienistä puista oli kadonnut omenan mukana myös oksa. Ei kai tässä auta muu kuin rakentaa ensi kesän aikana sisäpihan ympäri täysi ympyrä riukuaitaa :D

Perunan lisäksi nostettiin stilli (Still 525 -purjevene, tai jolla) vedestä rannan puolelle ja käännettiin se talviteloille.

Kuvia tulee pian!

- Veera

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Tee-se-itse -kanihäkki

Hevosia ei tänä vuonna saareen saatu, mutta onneksi vähän pienempiä heinänsyöjiä kyllä! Siskon pupuset eli Mumu (äitipupu), Hubert (leikattu poikansa) ja Tirriäinen (Hubbiksen sisko) muuttivat juhannuksen jälkeen saareen.

Tirri, Mumu & Hubbis

Pikku otukset tarvitsivat tietysti häkin, jossa viettää leppoisia kesäpäiviä vailla huolta pedoista ja niin, että olisi tilaa siirtyä pois tieltä, jos toinen pupu tulisi vaatimaan tilaa itselleen. Pedot ovat todellinen uhka kaneille paikassa, jossa asuu kaikkea näädistä merikotkiin ja vieraileviin koiriin.

Tällaista sitten alettiin rakentaa.

Minä tein piirustukset ja lähdin vähän ostoksille. Tuli samalla testattua, että Toyota Yaris Verso on toimiva tila-auto...




Juhannus meni rakennellessa ja verkkoa kiinnitellessä, mutta hyvä tuli. Häkki on riittävän suuri (noin 140 x 100 x 100 cm) jotta kaneilla on tilaa ja ihminen mahtuu operoimaan häkin sisälle, mutta myös sopivan kevyt ja pieni, että siirtäminen vielä onnistuu.

Siirtelyn tarvetta vähentääksemme liitimme häkkiin vielä koira-aitauksen, jossa kanit saavat kirmata kun on valvoja paikalla.



Tarvikkeet:
- kakkoskakkosta tai muuta (halpaa ja tukevaa) puurimaa
- liitoksiin puutappeja ja -liimaa (koska halusimme häkin kestävän siirtelyä kauan; kyllä ruuveillakin voisi pärjätä) sekä akkuporakone, jolla tehdä reikiä tapeille
- nostettavaan kattoon ja takaseinään vesivaneria
- kestävää ja riittävän pienisilmäistä verkkoa (meillä jänisverkkoa, kun minkkiverkko oli loppu joka paikasta)
- oveen saranat, kahva & hakaset

Alkukesän tohinoita

Kevät todella tuli aikaisin tänä vuonna - eli toisin sanoen aloitin työt vielä viime vuosiakin aiemmin. Töitä on pakko paiskia, kun on häät tulossa ensi kesänä. Eli ehkä vielä sittenkään en pääse sielunmaisemaani muuten kuin harvoina viikonloppuina.

Tallin seinällä roikkuvat sulassa sovussa tavarat, jotka nostettiin sinne viime syksynä, ja työkalut, joita ei koskaan enää käytetä. Saa nähdä, koska ne viimevuotisetkaan pääsevät taas käyttöön...


Huomasin viimeksi (heinäkuun puolivälissä) lähtöä tehdessäni, kuinka saaresta poistuminen aiheuttaa fyysistä pahaa oloa. Askel on raskas, ja mielen valtaa alituinen haikeus. On kuin jokainen solu huutaisi: Ei vielä, ei vielä!
Aloin toipua normaaliin olotilaani vasta kolmantena työpäivänä viikonloppuloman jälkeen.

Nyt aion kuitenkin kertoa siitä ajasta, jonka minä ja perhe olemme ehtineet viettää saaren työleirillä tänä vuonna. Uskomattomasti projektit ovat nytkähtäneet yksi kerrallaan eteenpäin, vaikka työn määrä tuntuu välillä mahdottoman suurelta ja ylitsepääsemättömältä.

Kuten aina, ensimmäisenä saaressa on aina edessä kevättyöt. Siivous on sisähommaa, mutta suurin urakka on aina ulkona. Kasvimaata on turha kuvitella perustavansa, tai peltoa raivaavansa, ellei ymmärrä aloittaa työtä ennen ruohon kasvukautta. Kuinka ollakaan, tuli taas haukattua hiukkasen iso pala... mutta hauskaa on ollut. Tässä siis perinteinen kevättyökertomus, eli:

Näin kynnät kyisen pellon ilman hevosta ja takorautapanssareita


Huhtikuussa maa oli niin märkää, että uskalsimme ensi kertaa sytyttää tulen peltoon. Meitä oli etukäteen varoiteltu, että suopohjainen pelto saattaisi imaista liekin kytemään sisäänsä, ja leimahtaa sitten äkkiarvaamatta. Ja tietysti on ihan maalaisjärjellä ajatellen hiukan jännittävää lähteä polttamaan noin 25 vuoden kuivia heinäkasvustoja. Niinpä teimme pohjatyön kunnolla.

Ensin koko kulotettava "kokeilupläntti" haravoitiin. Eikä kyse todellakaan ollut mistään pikku pintarapsutuksesta, vaan mehän vedeltiin sitä heinää tuossa yllä näkyvään kekoon oikein olan takaa. Ettei vaan tuli roihahtaisi hallitsemattomaksi. Sitten kannettiin ensisammutusvälineistö eli läjäpäin vesikannuja ja -ämpäreitä pellolle, ja tämän jälkeen koitti jännittävä hetki: ensimmäiset korret sytytettiin.

Noh... Eiväthän ne suostuneet palamaan, kituivat vaan! Äkkiä siis kävi selväksi, että turhaan oltiin haravoitu niskamme jumiin ja kämmenet vesikelloille, tuli tarvitsi ruokaa. Tuli eteni niin hitaasti, että äiti piti yhdessä vaiheessa yllä kolmea - neljää rintamaa samanaikaisesti, ja me muut kannoimme kuivaa heinää niistä jokaiseen, etteivät nyt ihan sammuisi kesken. Yksi ruoholaji nimittäin näytti roihuavan muita paremmin.
Sen valtaama osa pellosta jää odottamaan polttoa ensi kevääseen.



Työlästä se oli, mutta vaivan arvoista. Tuli jätti todella siistin pellon jälkeensä, ja ensi kertaa maasta on noussut näin paljon (ihan esimerkkinä...) hevoselle syömäkelpoista, tuoretta heinää.


Poltosta huolimatta heinä tietysti lähti kasvamaan, ja niinpä toinenkin perinnetapa tuli kokeiltua tänäkin kesänä. Heinää päätyi myös seipäille, ehkä kanit saavat siitä alkutalven ruokansa.


Kuten alemmasta kuvasta näkyy, heinä tosiaan nousee joka vuosi. Koko kuvassa näkyvä ala on kulotettu keväällä, mutta matalana kasvavasta alueesta etuoikealla on myös nypitty "kaikki rikkaruohot ja niitten juuret", kuten näkyy... Kröhöm. Ei se ole ihan niin helppoa.
Tarkoitus oli siis perustaa 30 neliön kukkaketo, mutta onneksi emme iskeneet siemeniä maahan vielä. Ei tuolta olisi kyllä mitään koiranputkea hennompaa noussut.

Kun olisi hevosia tai lampaita, tai vaikka lehmiä, saataisiin maisema todella paljon helpommin pysymään matalana. Nyt ei auta kuin haaveilla, kun on tässä muilla elämän alueilla niin paljon meneillään... mutta vielä joskus!

Lopputulos: Perunamaan koko kaksinkertaistui entisestään, ja hetken pelto näytti ihan oikeasti pellolta. Sellaiset näyt antavat aina uskoa siihen, että tätä kannattaa jaksaa.

- Veera

perjantai 20. helmikuuta 2015

Lähes perillä

Yksi perheenjäsen käväisi Luvialla ja jopa Isomaassa asti, mutta siihen se matka sitten jäi...
Kuten kuvasta näkyy, jää ei pahemmin kanna ihmistä, saati sitten autoa. Ei auta kuin odotella parempaa keliä edelleen. Olen toiveikas: ehkä tänä vuonna on aikainen kevät :)

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kesän ainoat kuvat

Sain lopultakin aikaiseksi kuvien siirtämisen puhelimesta koneelle. Ikävä kyllä huomasin, ettei kesäpaikasta näy paljoakaan - mikä oli tietysti odotettavissa, kun ottaa huomioon, kuinka vähän tuli käytyä Haapniemessä.


Alkukesästä näytti aika karulta, eikä sisälläkään ollut lämmintä kuin 15 celciusastetta. Silti oli hyvä suunnitella tulevaa. Kiinnittäkää huomiota kuvassa näkyvän sivurakennuksen nurkkaan, jossa peltikatto kohtaa tiilet, sillä...


...tässä vähän syksymmällä otetussa kuvassa pelti levittäytyy jo nurkan yli. Kuvien välissä on tapahtunut pienoinen nurkannosto-operaatio, ja peltikattoa on jatkettu saumakohdan yli tulevien vesivahinkojen välttämiseksi.

Kuvassa etualalla olevasta pensaikosta on myös tällainen videopätkä loppukesältä:


Nyt tiedän, mihin kaikki kimalaiset muuttavat loppukesällä, nimittäin meille!

...tai hautausmaalle, sielläkin näkyy aina lehmuksen kukkiessa todella paljon mehiläisiä.
Tämä sama pensas houkuttelee usein myös perhosia, erityisesti ohdakeperhosta, nokkosperhosta ja ihanaa, pientä kultasiipeä. Se on ikävä kyllä harvinaistunut, kuten sinisiipikin. Pikkuiset ovat omia suosikkiperhosiani, joten tilan peltoon heitettävät ketokukkien siemenet valitaan aina niitten tarpeita ajatellen ;)


Vielä löytyi keittiöstä sisäkuva. Huomatkaa pelargonia ikkunalaudalla, radio (Yle 1) senkin päällä ja hurjan vahti-perhoskoiramme kesäturkki (kaikki karva lyhennetty vatsalinjasta alaspäin).

Lisää kuvia tuleekin sitten vasta, kun talvi päättyy ja pääsen jälleen saaristoon. Odottavan aika on pitkä...

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Ehkä ensi kesänä...

Tekijä: Clinton & Charles Robertson from RAF Lakenheath, UK & San Marcos, TX, USA & UK, lähde: Wikimedia Commons.
Taas alkaa aavankaipuu iskeä, mutta meri on jäässä - eikä silti tarpeeksi jäässä. Ajatukset kulkeutuvat väkisinkin tulevaan kesään, ja mennytkin on ollut viime aikoina mielen päällä.

Ei siitä viime kesänä mittään tullut. Siis talkootyöstä.

Tai siis, kyllä osa perhejaostosta sai vaikka ja mitä mahtavaa aikaan mökillä! Minä vaan painoin niska limassa duunia Turun hautuumaalla, sateessa ja ehkä kylmimmässä kesäsäässä miesmuistiin. Omat patterini olivat kesän jäljiltä kaikkea muuta kuin latautuneet, mutta onneksi mielekäs opiskelu on kantanut mukanaan. Samoin maailman ihanin tunne - rakkaus - on saanut minut viime keväänä pauloihinsa, ja kannattelee minua yhäkin raskaassa arjen ristiaallokossa.
Olen menossa väsymyksen takia ihan terveyskeskukseen asti, ettei parempi puoliskoni joudu enää enempää kestämään. Mutta nyt en ajatellut puhua siitä.

Viime kesä. Niin. Siinä se hurahti, ja minä ehdin hengittää raikasta meri-ilmaa purjehdusleirin lisäksi vain muutamana viikonloppuna. Onnelliset kesämuistot eivät vaadi paljoa.
Sen sijaan mökin korjaaminen vaatii.

Joudun todennäköisesti jättämään viime kesän projektien esittelyn sikseen, kunnes talven ote taas heltiää ja pääsen itsekin ihailemaan perheeni kätten jälkeä. Toivon mukaan ensi kesänä voin huilata hetken ja pitää vaikka puolentoista kuukauden kesäloman. Tämä pää ei kestä ilman sitä mökkihöperöitymisen hienostunutta tuntemusta, jolloin on unohtanut, mikä viikonpäivä on, koska on viimeksi katsonut puhelimen näyttöä, ja tärkeintä juuri nyt on lämmittää saunan pata.

Pientä osviittaa viime kesän saavutuksista, joista allekirjoittanut ei siis voi ottaa mitään kunniaa:

Sivurakennuksen sisänurkan nosto + lahovaurioiden korjaus
Perunapellon perustaminen vanhaan peltoon (hyviä tuli, mutta oli se työlästä!)
Aurinkopaneelien saapuminen saareen, toisen niistä asennus + akut paikalleen
Nelitahtimoottorin + uuden veneen hankinta


Kyllä se viimeinenkin ansaitsi tulla mainituksi, sillä jo kuuluisaksi noussut paikallinen sanonta "sukumme veneet" on jo laajalle levinnyt, sääliä täynnä oleva huokaus. Se on ottanut  viime aikoina tuulta alleen erityisesti meidän perheemme kulkupelien ansiosta, mutta ehkä ei enää! Ainakin me, siis perheen naisväki, olemme hyvin tyytyväisiä sähköstarttiin ja hiljaiseen käyntiääneen, puhumattakaan siitä, ettei tankkaamista varten enää tarvitse sekoitella öljyä ja bensaa (ja tahrata siinä sivussa parhaita hevosenhoitohanskoja, koska ei niitä nyt poiskaan voinut ottaa).

Toivon mukaan ensi kesään mahtuu joku eläin saaressa (jos ei mitään muuta, niin ainakin siskon kani ja minun koirani sekä perheemme papukaija), päärakennuksen kattoikkunan korjaaminen (vuotaa nyt ikävästi saumoista rakenteisiin), peltoalan suurentaminen edelleen (minun pääsuuntaukseni mökin kunnostuksessa on pellossa) ja ehkä jopa kuistin tai koko talon suoristus! Tietysti myös jo aloitetut operaatiot pitää viedä loppuun, eli sähköjärjestelmän luominen taloon on edessä aika alkukesästä.

On myös joitakin sellaisia juttuja, jotka saattavat yllättää. Esimerkiksi paljon käyttämämme saunan pata alkaa olla jo huolestuttavan halkeillut. Saattaakin olla, että tässä täytyy käydä kohtapuoliin patakaupoilla.

Aina voi haaveilla, mutta katsotaan, mitä ehtii. Mihinpä sitä kiirehtimään valmiissa maailmassa.

Toivon mukaan ensi kerralla minulla olisi jo kuvamateriaalia nurkansuoristustöistä ja nurkkapalkkien korvaamisesta uusilla hirsillä. Se jos mikä on ihmeellistä! Jos hyvin käy, saan kuvien mukana myös hienon tarinan.

Palaillaan!
- Veera

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Aavankaipuu

Kun olisi jo kesä.
Tammikuinen sade rummuttaa yksiön ikkunaa. Ulkona on ollut pimeää iltapäiväkahdesta lähtien, tai olisi ollut, elleivät katulamput olisi valaisseet maisemaa. Pilvien takia edes tähdet eivät näy, eikä lumesta ole tietoakaan. Vetisillä poluilla koiran kanssa kulkiessani huomaan, kuinka katseeni pysähtyy aina, kun vastaan tulee tyhjää tilaa tai vettä. Heti on helpompi hengittää, eikä ankea sääkään enää tunnu yhtään niin ankealta kuin vielä äsken.

Taidan potea aavankaipuuta. Keksin sanan, kun pohdimme ensi kesän suunnitelmia. Luonnollisesti tämä sisälsi paljon saaristoajatuksia. Tilanteeni on ensi kesänä sellainen, etten voi viettää lomaa juuri lainkaan; joudun siis hylkäämään ajatuksen hevoslaitumista ja leppoisasta kasvimaan hoitamisesta jo nyt, niiden sijaan saan tyytyä työnhakuun ja viikonloppulomiin. Joskus ne rahat siihen uuteen veneeseenkin on tienattava. Haluaisin kuitenkin saada keväällä peltomme kulotettua, multuroitua ja vielä apilanurmitettua, vaikka aikaa on vain pääsiäisenä. R kysyi minulta, miksi oikeastaan haluan saada Pirskerin pellon raivattua; olisihan saaressa muutakin touhuttavaa. Jouduin oikein pohtimaan, ja lopulta päädyin aavankaipuuseen.
Se on juuri sitä, että sielu ja mieli lepäävät, kun näkee kauas.

Olen jo pikkutytöstä lähtien alkanut kaivata merta suurin piirtein tammi-helmikuun vaihteessa. Mikään järvi tai edes koski ei riitä, koska niiden tuoksussa ei ole suolaa, eikä niillä ole sellaista aavaa ulappaa, jonka meri tarjoaa joka kerta. Pahimpia ovat ne talvet, joina meri jäätyy aikaisin ja sulaa myöhään; pienempänä tunsin merta kohtaan samanlaista sympatiaa kuin häkkiin suljettuja eläimiä katsoessani. Jotain siitä lapsuuden ajatusmaailmasta on jäänyt tunnetasolla edelleen jäljelle.

Nyt on kuitenkin ollut meren kannalta loistava talvi. Me nostimme veneet ylös silloin kun sen aika normaalisti olisi, mutta jäitä ei tullutkaan. Jumissa me silti olemme olleet, maissa, aikataulujen kanssa painiessa ja myrskyuutisia kuunnellessa on koko talvi mennyt. Märkä ja myrskyinen talvi on ehkä merelle ja jopa veneilijälle mieleen, mutta puisille rakenteille pakkanen olisi parempi. Vesi on kaiken pahan alku ja juuri, kun perinnerakennuksista puhutaan.
Kova vesisade saa minut aina miettimään Pirskerin kattoikkunaa, jonka saumat vuotavat pahasti.

Onnellinen kolmen hengen + koiran osasto perheestämme pääsi naapuriavun voimalla tarkastamaan myrskytuhot Tapaninpäivänä. Minä jäin vahtimaan koiranpentua, mikä sekin oli kyllä mukavaa, mutta jätti aavankaipuulle aikaa kasaantua. Katsotaan, kauanko selviän käymättä meren rannalla. Sanovat uutisissa, että talvi on vasta alkamassa; pääsiäisen yli kestävä kelirikko se tästä vielä puuttuisi.

Onneksi myrskyt olivat kohdelleet rakennuksia ystävällisesti. Mitään ei ollut mennyt rikki, yhtään puuta ei ollut kaatunut rakennusten päälle. Muualla niitä sen sijaan riitti, oksaa oli kuulemma siroteltuna joka paikkaan. Jopa yksi kataja pellon reunassa oli joutunut antamaan periksi tuulelle ja katkennut. Ehkä se on hyvä asia; katajan jättämästä aukosta aukenee laajempi maisema pellolle päin.
Taas on vähän avarampi maailma katseltavana.


Seija-myrsky kävi kääntymässä Pirskerissäkin.